Bonaparte

Päädyin myöhäisillan internetseikkailujen päätteeksi lukemaan Wikipedia-sivua Napoleonista. Sen mukaan Napoleon kärsi merkityksettömyyden ja irrallisuuden tunteista. Tieto jäi epämääräisenä möykkynä kuristamaan kurkkua: tuskaisuus ei helpottaisi, vaikka päätyisi yhdeksi Euroopan sotahistorian ansioituneimmista henkilöistä. Jollain tapaa ajatus lohduttaa, Napoleonistakin tuntui samalta kuin minusta. Olen aiemminkin miettinyt, että raivokas pyrkimys karistaa krooninen mitättömyyden tunne lienee monen ihailemani ihmisen menestyksen salaisuus. Tunne on siis mahdollisesti lahja, jonka ansiosta tulen piiskaamaan itseni suuruuksiin.

Tiedän, että minun pitäisi ajatella juuri päinvastoin. Että Napoleonin esimerkki todistaa, ettei suurinkaan ulkoinen saavutus voi täyttää sisäistä tyhjyyttä. Voimavarat tulisi käyttää itsensä hyväksymisen opetteluun kunnian tavoittelun sijasta. Levollisuus kumpuaa sen sisäistämisestä, ettei koskaan ole valmis, sillä aina voisi olla vielä menestyneempi, kiinteämpi ja suositumpi. 

Aloitin vuosi sitten pastellisävyiselle alustalle blogin, johon tavoitteenani oli kirjoittaa tästä itseni rakastamaan opettelun matkasta. En kirjoittanut vuoden aikana yhtäkään merkintää. Ihmettelin, miksi näin kävi. Olenhan omistanut asialle paljon aikaa, olen käynyt terapiassa ja jauhanut näistä teemoista loputtomiin ystävieni kanssa baarissa. Minulla olisi varmasti jokunen piristävä vinkki jaettavana sellaisille ihmisille, jotka ovat vielä aivan kaivon pohjalla. Kuvitelmissani nämä ihmiset ovat nuorempia kuin minä ja vasta alkaneet miettimään, onko koko elämä pakko elää syvässä itseinhossa. Ei ole, haluaisin neuvoa heille. Miksi tämä itseriittoinen auttava käsi jäi ojentamatta?

Valitsemani näkökulma taisi vain alkaa nopeasti tuntua teennäiseltä, jopa valheelliselta. Tällä hetkellä uskon, että jos on taipumusta tuskaisuuteen, joutuu sen kanssa tietyllä tapaa tekemään ikuisesti töitä. Epätoivon ääniä joutuu aktiivisesti olemaan kuuntelematta, vaikka ne olisivatkin jo muuttuneet kiltimmiksi ja hiljaisemmiksi. Rakastan elämääni, ja olen hyvin kiitollinen lukuisista siihen kuuluvista asioista. Kuitenkin minusta usein tuntuu siltä, kuin ylläni olisi liian pieni ja kutittava villapaita, jota en saa riisuttua päältäni. Onneksi kirjoittaminen on aina ibuprofeenin lailla tuonut hetken rauhan tuohon ikävään olotilaan. Tämän itsekkään motiivin ajamana aion nyt ikään kuin yrittää uudestaan ja kirjoittaa tässä luvussa aloittamistani aiheista.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: