Kamala luonne

Viikko sitten olin teknobileissä kantakaupungin laidalla. Ne järjestettiin toimistorakennuksessa, joka ei enää onnistu saamaan kauluspaitaisia tietotyöläisiä vuokralaisekseen. Kuuntelin tanssilattialla toisteista musiikkia ja yritin päästä siihen ihanaan ajatuksettomaan tilaan, johon välillä tanssiessaan pääsee. Vieressäni ystäväni alkoi puhua poikaystävälleen, keskustelu tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ajatustenvaihto kuulosti sellaiselta, jonka he voisivat käydä milloin ja missä tahansa. Lopulta suustani purkautui kivahdus, ”Voitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?!” Ystäväni loi takaisin katseen josta luin ”mitä sä siinä raivoat, rauhoitu”. Ärähdykseni ei tosiaan sopinut lainkaan juhlien tunnelmaan. Tilassa painotettiin suvaitsevaisuutta ja ahdisteluvapaata ympäristöä, paikalle oltiin kutsuttu vain ihmisiä joiden uskottiin kykenevän täyttämään nämä kriteerit. 

Ystäväni ei ole lainkaan sellaista tyyppiä, joka jäisi muistelemaan tämänkaltaisia mitättömyyksiä. Sisintäni yhä korventava häpeä saa siis voimansa jostain muualta. Minusta tuntuu, että tuona hetkenä luonteestani läikkyi näkyviin sellainen puoli, jonka haluaisin pitää ystäviltäni piilossa. Olen huomannut muuttuvani vuosi vuodelta äreämmäksi ja jollain tapaa hermostuneemmaksi. En kestä kärsimättömyyttäni ja tuskaisuuttani, tällaisena on vaikea nauttia omasta seurasta. 

Isäni on rauhaton sielu, hänen on jatkuvasti tehtävä jotain. Jos hänellä on vapaa hetki, hän kaivaa nurmikkoa pitkin vilistäneen sähköjohdon maan alle tai vie siskoni auton korjaamoon. Ihailen isääni, hän on aikaansaavin ja avuliain tuntemani ihminen. Hänestä kuitenkin myös huokuu tietty levottomuus, johon samaistun hetki hetkeltä enenevissä määrin. Hampaani ovat alkaneet kulua jatkuvasta tahattomasta leukojen yhteen puristamisesta, huuleni ovat kohta enää vain pieni viiva. Välillä oikein kunnolla tuskailtuani sanon puolisolleni ”anteeksi kun mulla on niin kamala luonne”. Häntä se aina naurattaa, hän sanoo sen kuulostavan niin makaaberilta. 

Toki yritän jalostaa luonnettani paremmaksi. Kuitenkin minulla alkaa olla aika realistinen käsitys siitä mitä on saavutettavissa ilman, että olemukseni menee valheellisuuden tai esittämisen puolelle. Ehkä parempi olisikin jättää mindfulnessit sikseen ja ottaa isästäni mallia: käyttää tätä levottomuutta polttoaineena, jonka avulla voisin saada aikaan asioita, jotka ilahduttaisivat läheisiäni ja itseäni. En usko, että se toisi rauhan, mutta ehkä niiden ilojen alle hukkuisi paljon ahdinkoa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: