Ahdistushäiriö + karanteeni

Kaikki ovat karanteenissa, myös minä. Työni on muuttunut etätyöksi, enkä juurikaan poistu kotoa. Epämukava olo voimistuu päivä päivältä, on kuin happi vähenisi hengitysilmasta salakavalasti. 

Yksi ystävä tunnusti puhelimessa miettineensä, miten juuri minä tulen suhtautumaan tähän eristäytyneisyyteen. Nauroin kuulemalleni, tuntui ihanalta että joku toinen tiesi sen, miten täydellisesti erakoituminen sotii luonteenlaatuani vastaan. Elämässäni ylivoimaisesti suurin mielenkiinnon kohteeni on toiset ihmiset. Minua kiehtoo ihmisten välinen vuorovaikutus, enkä koe pitkien yksinolojen antavan minulle paljoa. 

Ylipäänsä tarvitsen paljon aktiviteetteja ja rutiineja viihtyäkseni, yksinäisessä joutilaisuudessa vajoan nopeasti merkityksettömyyden ja ahdistuksen tunteisiin. En saa itsenäisesti pidettyä erityisen hyvin vireystilaani yllä, alan upota passiivisuuteen. Katson sängyssä SKAMin 3. tuotantokautta uudelleen ja tunnen samat repivät tunteet kuin ensimmäiselläkin katselukerralla. Illalla tuntuu epätyydyttävältä mennä nukkumaan, kun sängyssä on jo maannut koko illan ja lakanat ovat valmiiksi lämpimät. En ymmärrä, miksen saa revittyä itseäni harrastusteni pariin, kyllä minulla niitä riittäisi.

Hävettää valittaa, sillä tiedostan oman tilanteeni olevan helppo, olen tässä karanteenissa suorastaan onnekas. Asun puolisoni kanssa, joten minulla on seuraa. En ole menettänyt tulojani, vaan työsuhteeni jatkuu normaalisti. Ne ystäväni ovat hermoromahduksen partaalla, jotka tekevät etätöitä samalla kun huolehtivat kotona kaikki päivät pitkästyvistä lapsistaan. Perheenjäseneni eivät ole riskiryhmässä. Oma ongelmani on vain tylsyys, eikä se tosiaan ole yhtä vakavasti otettava tunne kuin huoli tai ylikuormittuneisuus. Mutta voi luoja, miten levoton olo minulla on!

On huvittavaa huomata, miten pinnallisia asioita kaipaan kipeästi: laittautumista illalla, baareja, juoruja ja tanssimista. Olemista toisten ihmisten nähtävänä. Ystävien kanssa luuhaaminen baarissa on selkeästi tärkein harrasteeni, koska sitä ikävöin eniten. Mietin, miten ihmeessä olisin selvinnyt, jos tämä olisi tapahtunut ollessani 22-vuotias. Asuin silloin yksin ja elämäni oli täysin ahdistushäiriön rytmittämä. Nykyään sentään usein nautin koti-illoista, tuohon aikaan sain jo muutaman tunnin yksinolosta kauhukohtauksia. Tuolloin vietin kaikki päiväni yliopistolla aamusta kirjaston sulkemisaikaan saakka, jonka jälkeen menin tapaamaan ystäviä tai kuntosalille. Kotiin tultuani katsoin sängyssä tv-ohjelmia niin kauan kunnes nukahdin niiden pauhuun, muuten ikävät ajatukset olisivat estäneet uneen vaipumisen. Jääkaappini oli tyhjä, sillä en syönyt yhtäkään päivän aterioista kotona. Harkitsin tosissani, että sähköä säästääkseni voisin kytkeä jääkaapin pois päältä. Jätin sen tekemättä, sillä huoneenlämpöinen jääkaappi olisi saanut minut vaikuttamaan friikiltä. Viikonloppuisin juhlin hurjasti. Vaikka olisin ollut lauantaina täysin uupunut aamuun saakka venyneistä perjantaiyön jatkoista, oli illalla pakko lähteä uudestaan ulos. Sunnuntait nukuin pois väsymystäni läpi koko päivän.

Se oli hirveää aikaa, ja sen jäljiltä osaan todella arvostaa nykyistä elämääni. Mutta mietin miten kaikki ne ihmiset pärjäävät karanteenissa, jotka eivät voi olla varmoja omasta olemassaolostaan silloin, kun toinen ihminen ei ole sitä todistamassa? Voimia teille. ❤

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: