Kaiho

Olin vielä tovi sitten Lapissa lomalla. Eräänä iltana kävellessämme ravintolaan katselin taivaalle. Pohjoisessa tähdet ovat niin kauniita, en koskaan näe niitä kaupungissa. Ilta oli kuitenkin nuori eikä taivas vielä juurikaan pimentynyt. Tätä uhmaten ylhäällä seisoi aloillaan yksi sinnikäs valopilkku, jokin planeetta varmaankin, niin kirkas ja yksinäinen se oli. Vaaleansinisen ja oranssin sävyillä liukuvärjätty horisontti ja tuo pieni loistava taivaankappale, sydämeni muljahti ja vesi kohosi silmiin. Kipeä kaihontunne, joka ei kohdistunut mihinkään ja samalla kaikkeen.

Tunne-elämäni on pitelemätöntä. Mielialat lainehtivat laidasta toiseen ja ovat harvemmin neutraalin puolella. Yhden ratikkamatkan aikana tunnen helposti vuorotellen räjähtävää iloa, korventavaa häpeää sekä viiltävää ikävää jotakuta kohtaan. Varttuessani pidin tätä taipumusta huonona, sillä kaikki perheenjäseneni ovat olemukseltaan hyvin tasaisia. He eivät moista vuoristorataa ymmärtäneet, vaikka olisivatkin halunneet. Nykyään ajattelen, että tapani olla on toki toisinaan itselleni väsyttävä, mutta ennen kaikkea se antaa paljon. Suhtautumisessani käänteentekevä hetki oli, kun juttelin erään tunnemaailmaltaan samankaltaisen ystäväni kanssa. Hän sanoi olevansa ylpeä siitä, miten hyvä kyky hänellä on iloita riehakkaasti. Se on minullekin totta, enkä enää haaveile kädenlämpöisestä suhteesta elämään.

Ala-asteella kyynelet kihosivat silmiini aina koulun aamunavausten kristillisten laulujen aikana. Muisto huvittaa ja hellyyttää aikuista minua, nuo liikutuksen hetket loisteputkivalojen tympeässä kirkkaudessa koripallokorien ja puolapuiden kehystämänä. Olen toki ihan samanlainen vieläkin. Olen pakahtua kävellessäni eri kaupunginosien läpi, joissa olen saanut kokea riipiviä, kauniita ja erityisiä hetkiä. Helsinki on kaupunkina antanut minulle kaiken ja olen loputtoman kiitollinen elämästäni täällä. Sydämeni on vuotanut niin moneen paikkaan, että ihmettelen, miten siitä on mitään enää jäljellä. Sieluni on läkähtynyt, mutten voi antaa sen olla, en voi olla hakematta uutta haastetta ja voimakasta tunnetta. Kaihoan mennyttä ja tulevaa niin, että täytyy erikseen muistaa pitää kiinni tästä hetkestä. Istun kesken lenkkini Mustikkamaan kylmälle kalliolle ja katson kaupungin siluettia. Pala kurkussa tuntuu hyvältä, se muistuttaa siitä, miten elämä on vasta alussa. 

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: