Toksinen feminiinisyys?

Puolisoni muisteli eilen yliopistoaikojensa tiettyä opiskelijaporukkaa, jonka tunnelma oli toksisen maskuliinisuuden värittämää. Hänen ystävänsä oli käynyt tuon porukan juhlissa tovi sitten. Puolisoani huvitti, sillä ystävän selonteon mukaan nuo tietyt elementit eivät olleet muuttuneet mihinkään, vaikka kaikki ovat valmistuneet jo vuosia sitten. Miesvaltaisessa yliopistossa muodostunut kaveriporukka kuulema viestii toisilleen siten, että kaikkien on todisteltava voittajan eetoksella, miten hyvin heillä sujuu työelämässä. Haavoittuvuutta ei näytetä ja jokaisesta varomattomasti sanotusta lauseesta seuraa piikikäs vitsi takaisin. Kamalaa! nauroin. Niinpä, puolisoni vastasi ja kysyi: onko naisilla jotain vastaavaa?

Joku toinen saattaa pitää eri ilmiöitä ikävinä kuin minä, mutta kerron mikä oli minun vastaukseni. Mielestäni omassa viitekehyksessäni, eli yliopistossa opiskelleet kaupunkilaisnaiset, loputtomiin näyttäytyvä ilmiö on naisten syvä itseviha, joka ilmenee itsen kontrollointina ja kurituksena. 

Minua ei oikeastaan häiritse niiden tuntemieni naisten tapa puhua, jotka näyttävät täysin avoimesti sen, mitä ajattelevat: jotkut ystäväni eivät esitä pyrkivänsä sivistämään itseään ja ovat hyvin rehellisiä siitä, miten itseisarvoisen tärkeää oma ulkonäkö on heille. Minusta se on melkoisen aitoa, vaikkakaan ulkonäöstä obsessoiminen ei todennäköisesti pitkällä tähtäimellä tuo onnea. Minua sen sijaan kiusaa se, miten korkeakoulun käyneet naiset tietävät, että itseään ei saisi vihata, sillä itseviha on kapitalistisen ja misogyynisen järjestelmän syytä, mutta koska he eivät voi olla vihaamatta, on tunne peitettävä.

Haluan tehdä selväksi, että minäkin ehdottomasti ajattelen naisten sisäistetyn itsevihan kumpuavan patriarkaalisesta yhteiskuntajärjestyksestä. Miten peitelty itseviha sitten ilmenee? Tiukkana painon, tyylin ja ulkonäön kontrollointina. Haluna olla paras joka elämän osa-alueella. Armottomuutena omaa vaillinaisuutta kohtaan. Tajusin vasta vähän aikaa sitten, miten valehtelematta jokainen tuntemani nainen vihaa kehoaan. Minua oksettaa se, sillä kaikilla tuntemillani naisilla on hyvät, kauniit ja terveet kehot. Mielestäni erityisen paha on, jos näistä tunteista ei puhuta avoimesti. Uskon siihen, että vain rehellisyyden ja puheen kautta voi tapahtua muutosta.

Haluan myös korostaa, etten missään nimessä ole tämän kaiken yläpuolella, päinvastoin. Aloin käymään alun perin terapiassa siksi, että vaatimukseni itseäni kohtaan olivat niin kovia. En tuolloin tehnyt mitään tekemisen ilosta, vaan syvästä riittämättömyyden tunteesta. Terapeuttini (jolle palasin, koska minun on ollut vaikeaa käsitellä lapsettomuuteen liittyviä tunteita) usein sanoo tilitysteni päätteeksi: ”Sulla on niin kovat arvot itseäsi kohtaan”.

Olen ottanut suurimmaksi tavoitteekseni oppia elämään elämäni armollisena, sillä armottomuus on mielestäni synonyymi elämän ilon kuolemalle. Lähemmäs tätä tavoitetta päästäkseni olen tehnyt aktiivisia valintoja arkeeni. En juurikaan selaa sosiaalista mediaa, en ainakaan mitään mallien Instagram-tilejä. En halua viettää aikaa sellaisten ihmisten kanssa, jotka helposti omalla esimerkillään voisivat vetää minut takaisin jatkuvaan kilpailuun. En halua viettää aikaa ihmisten kanssa, joiden tapaamisen jälkeen olen ahdistunut siitä, miten minunkin pitäisi pitää kovempi kuri syömisestäni ja liikkumisestani, ja katsoa vähemmän tv-sarjoja.

Sen sijaan haluan kiittää koko sydämestäni niitä ystäviäni, jotka ovat opettaneet minulle, ettei elämä ole niin haudanvakavaa. Ystäviäni, jotka katsovat tyhjänpäiväisiä tv-sarjoja ja tietävät, mikä dippi sopii mihinkin sipsiin. Ystäviäni, jotka tekevät mitä mielivät eivätkä turhaan stressaa siitä, onko se paras liike uran kannalta. Ystäviäni, jotka uskaltavat näyttää rakkautensa ja surunsa. Minulla on teiltä vielä paljon opittavaa.

Haluan lopettaa tämän kirjoituksen yhteen suurimmista viisauksista, jonka terapeuttini on sanonut minulle. Eräällä tapaamisella sanoin hänelle:
”En kestä, että ihmisen elämä on sitä, että siinä vaiheessa kun oma mieli alkaa olla kunnossa niin keho alkaakin jo hylkäämään. Koskaan ei pääse olemaan paras mahdollinen. Miten sä kestät sitä?”

Johon terapeuttini vastasi:
”Se ei tunnu missään.”

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: