Kova itseään kohtaan

Olen yrittänyt ja toivonut raskautta nyt lähes kaksi vuotta. Se tarkoittaa 22 kertaa koettua pettymystä. Pettymykset veivät lopulta viime kesänä minusta voiton. Päätin etten enää yritä, en halua enkä toivo mitään. Päätin kovettaa sydämeni, en enää kestänyt joka kuussa kohdannutta murhetta.

Paasasin terapeutilleni siitä, että toiveen kitkeminen sisimmästäni on vaikeaa. En enää siedä lisääntymislääketieteen vastaanotoilla ravaamista, mutta ei asian unohtaminenkaan kovin helppoa ole. Vauhkosin hänelle miten vihainen olen itselleni sitä, miten elän haluten kaiken, vaikka pitäisi osata tyytyä siihen mitä on saanut. Terapeuttini sanoi, ettei tämän tason kriisin hyväksyntää voi jouduttaa. Hän sanoo usein, ”tässä vaiheessa jo se on paljon, että hyväksyy sen, että ei hyväksy.” 

Päätin kesällä keskittää tarmoni työhön. Minulla on uusi, kiva ja haastava työ. Strategia on ollut aivan toimiva, kunnes viime viikolla töissä kävi ikävä sattumus. Se saatiin ratkottua, mutta olen ollut itselleni siitä silmittömän vihainen. Kaikki ihmiset ympärilläni ovat sanoneet, että sellaista sattuu ja että noin voisi käydä kenelle vain. Tällä viikolla tajusin syyn ammatilliselle itseruoskinnalleni. Koska raskaustoiveet eivät ole toteutuneet, haluaisin olla täydellinen töissä. Olisi ihanaa, että olisi elämänalue, jossa olisi hiton hyvä. Raskaustoiveisiin käytetty emotionaalinen paine ei siis ollut hävinnyt, se oli vain vaihtanut kohdetta. Taitava terapeuttini oli siis oikeassa, kuten aina. Kriisin hyväksyntää ei voi jouduttaa, omia aivojaan ei voi hämätä. 

Tässä kuussa minulla oli vahva olo, päätin tehdä paluun klinikalle. Istuin aulassa muiden inseminaatiota odottavien naisten kanssa, kaikki kutsuttiin yksitellen huoneisiin. Lopulta aulassa olin enää minä, aikani oli 40 minuuttia myöhässä. Tuska alkoi nousemaan kurkkuun ja kyynelet valumaan. Minut tuntevat tietävät, etten tosiaan ole mikään julki-itkijä. Toimenpide sattui, itkin lisää vaikka normaalisti en itke kivusta. ”Anteeksi, täällä käyminen tuntuu vain niin rankalta”, sopersin empaattisen oloiselle lääkärille. ”Pitää vain jaksaa toivoa”, hän vastasi. Lähdin suorastaan huutoitkien vastaanotolta kiireellä töihin. 

Vaikka toimenpidepäivä oli dramaattinen, sisälläni on herännyt pieni toivonkipinä. En tiedä, mitä tekisin sille. Pitäisikö minun nitistää se? Vai vaalia? Käperryn aamupäivän auringon kimmellyksessä peiton alle ja hetken vain olen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: