Ahdistushäiriö + karanteeni

Kaikki ovat karanteenissa, myös minä. Työni on muuttunut etätyöksi, enkä juurikaan poistu kotoa. Epämukava olo voimistuu päivä päivältä, on kuin happi vähenisi hengitysilmasta salakavalasti. 

Yksi ystävä tunnusti puhelimessa miettineensä, miten juuri minä tulen suhtautumaan tähän eristäytyneisyyteen. Nauroin kuulemalleni, tuntui ihanalta että joku toinen tiesi sen, miten täydellisesti erakoituminen sotii luonteenlaatuani vastaan. Elämässäni ylivoimaisesti suurin mielenkiinnon kohteeni on toiset ihmiset. Minua kiehtoo ihmisten välinen vuorovaikutus, enkä koe pitkien yksinolojen antavan minulle paljoa. 

Ylipäänsä tarvitsen paljon aktiviteetteja ja rutiineja viihtyäkseni, yksinäisessä joutilaisuudessa vajoan nopeasti merkityksettömyyden ja ahdistuksen tunteisiin. En saa itsenäisesti pidettyä erityisen hyvin vireystilaani yllä, alan upota passiivisuuteen. Katson sängyssä SKAMin 3. tuotantokautta uudelleen ja tunnen samat repivät tunteet kuin ensimmäiselläkin katselukerralla. Illalla tuntuu epätyydyttävältä mennä nukkumaan, kun sängyssä on jo maannut koko illan ja lakanat ovat valmiiksi lämpimät. En ymmärrä, miksen saa revittyä itseäni harrastusteni pariin, kyllä minulla niitä riittäisi.

Hävettää valittaa, sillä tiedostan oman tilanteeni olevan helppo, olen tässä karanteenissa suorastaan onnekas. Asun puolisoni kanssa, joten minulla on seuraa. En ole menettänyt tulojani, vaan työsuhteeni jatkuu normaalisti. Ne ystäväni ovat hermoromahduksen partaalla, jotka tekevät etätöitä samalla kun huolehtivat kotona kaikki päivät pitkästyvistä lapsistaan. Perheenjäseneni eivät ole riskiryhmässä. Oma ongelmani on vain tylsyys, eikä se tosiaan ole yhtä vakavasti otettava tunne kuin huoli tai ylikuormittuneisuus. Mutta voi luoja, miten levoton olo minulla on!

On huvittavaa huomata, miten pinnallisia asioita kaipaan kipeästi: laittautumista illalla, baareja, juoruja ja tanssimista. Olemista toisten ihmisten nähtävänä. Ystävien kanssa luuhaaminen baarissa on selkeästi tärkein harrasteeni, koska sitä ikävöin eniten. Mietin, miten ihmeessä olisin selvinnyt, jos tämä olisi tapahtunut ollessani 22-vuotias. Asuin silloin yksin ja elämäni oli täysin ahdistushäiriön rytmittämä. Nykyään sentään usein nautin koti-illoista, tuohon aikaan sain jo muutaman tunnin yksinolosta kauhukohtauksia. Tuolloin vietin kaikki päiväni yliopistolla aamusta kirjaston sulkemisaikaan saakka, jonka jälkeen menin tapaamaan ystäviä tai kuntosalille. Kotiin tultuani katsoin sängyssä tv-ohjelmia niin kauan kunnes nukahdin niiden pauhuun, muuten ikävät ajatukset olisivat estäneet uneen vaipumisen. Jääkaappini oli tyhjä, sillä en syönyt yhtäkään päivän aterioista kotona. Harkitsin tosissani, että sähköä säästääkseni voisin kytkeä jääkaapin pois päältä. Jätin sen tekemättä, sillä huoneenlämpöinen jääkaappi olisi saanut minut vaikuttamaan friikiltä. Viikonloppuisin juhlin hurjasti. Vaikka olisin ollut lauantaina täysin uupunut aamuun saakka venyneistä perjantaiyön jatkoista, oli illalla pakko lähteä uudestaan ulos. Sunnuntait nukuin pois väsymystäni läpi koko päivän.

Se oli hirveää aikaa, ja sen jäljiltä osaan todella arvostaa nykyistä elämääni. Mutta mietin miten kaikki ne ihmiset pärjäävät karanteenissa, jotka eivät voi olla varmoja omasta olemassaolostaan silloin, kun toinen ihminen ei ole sitä todistamassa? Voimia teille. ❤

Vihkotytöt

Peruskoulussa minua ärsytti tyttöryhmä, joita kutsuin vihkotytöiksi. Heitä yhdisti kaunis käsiala ja geelikynillä sekä viivaimella tehdyt otsikoiden alleviivaukset. Kaikista ällistyttävintä oli, että vaikka koulusta sai vihkoja ilmaiseksi, nämä kävivät erikseen ostamassa kauniimpia vihkoja koulua varten. Olin ehdottomasti päättänyt olla moisen yläpuolella, mutta silti sydäntäni pisti pieni alemmuudentunto aina, kun sivusilmällä näin tällaisen vihkotyöskentelyn mestariteoksen.

Vihkotytöt saivat minut myös pohtimaan vihkotyöskentelyä laajemmin: mitä jos sisältö on priimaa, ei kai se jää opettajalta huomaamatta, jos tekstin ulkoasu on ruma?

Nykyään ostan kauniita vihkoja. Olen tehnyt sovinnon kauniiden vihkojen kanssa. Mikään vihkotyttö en silti todellakaan ole.

Kamala luonne

Viikko sitten olin teknobileissä kantakaupungin laidalla. Ne järjestettiin toimistorakennuksessa, joka ei enää onnistu saamaan kauluspaitaisia tietotyöläisiä vuokralaisekseen. Kuuntelin tanssilattialla toisteista musiikkia ja yritin päästä siihen ihanaan ajatuksettomaan tilaan, johon välillä tanssiessaan pääsee. Vieressäni ystäväni alkoi puhua poikaystävälleen, keskustelu tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ajatustenvaihto kuulosti sellaiselta, jonka he voisivat käydä milloin ja missä tahansa. Lopulta suustani purkautui kivahdus, ”Voitteko mennä jonnekin muualle juttelemaan?!” Ystäväni loi takaisin katseen josta luin ”mitä sä siinä raivoat, rauhoitu”. Ärähdykseni ei tosiaan sopinut lainkaan juhlien tunnelmaan. Tilassa painotettiin suvaitsevaisuutta ja ahdisteluvapaata ympäristöä, paikalle oltiin kutsuttu vain ihmisiä joiden uskottiin kykenevän täyttämään nämä kriteerit. 

Ystäväni ei ole lainkaan sellaista tyyppiä, joka jäisi muistelemaan tämänkaltaisia mitättömyyksiä. Sisintäni yhä korventava häpeä saa siis voimansa jostain muualta. Minusta tuntuu, että tuona hetkenä luonteestani läikkyi näkyviin sellainen puoli, jonka haluaisin pitää ystäviltäni piilossa. Olen huomannut muuttuvani vuosi vuodelta äreämmäksi ja jollain tapaa hermostuneemmaksi. En kestä kärsimättömyyttäni ja tuskaisuuttani, tällaisena on vaikea nauttia omasta seurasta. 

Isäni on rauhaton sielu, hänen on jatkuvasti tehtävä jotain. Jos hänellä on vapaa hetki, hän kaivaa nurmikkoa pitkin vilistäneen sähköjohdon maan alle tai vie siskoni auton korjaamoon. Ihailen isääni, hän on aikaansaavin ja avuliain tuntemani ihminen. Hänestä kuitenkin myös huokuu tietty levottomuus, johon samaistun hetki hetkeltä enenevissä määrin. Hampaani ovat alkaneet kulua jatkuvasta tahattomasta leukojen yhteen puristamisesta, huuleni ovat kohta enää vain pieni viiva. Välillä oikein kunnolla tuskailtuani sanon puolisolleni ”anteeksi kun mulla on niin kamala luonne”. Häntä se aina naurattaa, hän sanoo sen kuulostavan niin makaaberilta. 

Toki yritän jalostaa luonnettani paremmaksi. Kuitenkin minulla alkaa olla aika realistinen käsitys siitä mitä on saavutettavissa ilman, että olemukseni menee valheellisuuden tai esittämisen puolelle. Ehkä parempi olisikin jättää mindfulnessit sikseen ja ottaa isästäni mallia: käyttää tätä levottomuutta polttoaineena, jonka avulla voisin saada aikaan asioita, jotka ilahduttaisivat läheisiäni ja itseäni. En usko, että se toisi rauhan, mutta ehkä niiden ilojen alle hukkuisi paljon ahdinkoa.

Nettipäiväkirja

Minua innostaa tämä uusi blogini hellyyttävän paljon. Yläasteella minulla oli livejournal, jonne purin harvojen ja valittujen ystävieni luettavaksi tuskaani, se auttoi sen ajan olotiloihin. Tässä blogissa on rehellisesti sanoen aivan samasta asiasta kyse, paitsi etten kirjoita oikealla nimelläni. Työnhaku on niin kilpailuhenkistä, etten halua näiden tekstien ampuvan minua jalkaan. Saan kuitenkin jotain tyydytystä siitä, että nämä päivitykset ovat kaikkien luettavissa. Haluaisin, että joku samanmielinen ihminen löytäisi sivuni ja kommentoisi ”Toi on niin totta mistä kirjoitit”, ja sitten kommentoisin saman hänen johonkin hyvään kirjoitukseen. Linkkasin sivuni yhdelle ystävälleni, olisi liian surullista ettei näitä tekstejä lukisi kukaan.

Mietin ennen kuin aloitin tämän, onko jotenkin epäkypsää, jos vielä 28-vuotiaana kokee tarvitsevansa nettipäiväkirjan. Tuntui pöyhkeilyltä maksaa yli 50€ tästä mainoksettomasta sivusta, jonka osoite ei ole nolo. Mutta minua on alkanut rasittaa sellainen ajatusmalli, että teini-ikä olisi jotenkin erityisen raastava ajanjakso elämässä. Toki sen ikäisenä itsetuntoni oli olematon ja olin monella tapaa nykyistä neuroottisempi, aikuistumisen myötä aivokemiat ovat muuttuneet helpommiksi. Kuitenkin mielestäni alle kaksikymppisenä ilmassa tuntui selvänä, ettei mikään ollut vielä vakavaa. Noin 26. ikävuoden paikkeilla ystäväpiirissäni alkoi masennuskausien aalto: tuntui, että nyt pitäisi jo alkaa lunastaa niitä odotuksia itsestään, joita aiemmin 3 päivää viikosta bailatessaan oli ajatellut luonnostaan saavuttavansa myöhemmin.

Nyt tietenkin joku keski-ikäinen neropatti voi sanoa, että 28-vuotias on niin nuori, että ehdin vielä vaikka mitä. Kyllä minä sen tiedän, ja hyvinhän minulla meneekin. Toisaalta torstaina olin kirjanjulkkaribileissä, ja herätessäni seuraavaan arkiaamuun kylmän hikisenä tuntui kovin selvältä, että minä olen se, joka käy juhlimassa toisten saavutuksia.

Bonaparte

Päädyin myöhäisillan internetseikkailujen päätteeksi lukemaan Wikipedia-sivua Napoleonista. Sen mukaan Napoleon kärsi merkityksettömyyden ja irrallisuuden tunteista. Tieto jäi epämääräisenä möykkynä kuristamaan kurkkua: tuskaisuus ei helpottaisi, vaikka päätyisi yhdeksi Euroopan sotahistorian ansioituneimmista henkilöistä. Jollain tapaa ajatus lohduttaa, Napoleonistakin tuntui samalta kuin minusta. Olen aiemminkin miettinyt, että raivokas pyrkimys karistaa krooninen mitättömyyden tunne lienee monen ihailemani ihmisen menestyksen salaisuus. Tunne on siis mahdollisesti lahja, jonka ansiosta tulen piiskaamaan itseni suuruuksiin.

Tiedän, että minun pitäisi ajatella juuri päinvastoin. Että Napoleonin esimerkki todistaa, ettei suurinkaan ulkoinen saavutus voi täyttää sisäistä tyhjyyttä. Voimavarat tulisi käyttää itsensä hyväksymisen opetteluun kunnian tavoittelun sijasta. Levollisuus kumpuaa sen sisäistämisestä, ettei koskaan ole valmis, sillä aina voisi olla vielä menestyneempi, kiinteämpi ja suositumpi. 

Aloitin vuosi sitten pastellisävyiselle alustalle blogin, johon tavoitteenani oli kirjoittaa tästä itseni rakastamaan opettelun matkasta. En kirjoittanut vuoden aikana yhtäkään merkintää. Ihmettelin, miksi näin kävi. Olenhan omistanut asialle paljon aikaa, olen käynyt terapiassa ja jauhanut näistä teemoista loputtomiin ystävieni kanssa baarissa. Minulla olisi varmasti jokunen piristävä vinkki jaettavana sellaisille ihmisille, jotka ovat vielä aivan kaivon pohjalla. Kuvitelmissani nämä ihmiset ovat nuorempia kuin minä ja vasta alkaneet miettimään, onko koko elämä pakko elää syvässä itseinhossa. Ei ole, haluaisin neuvoa heille. Miksi tämä itseriittoinen auttava käsi jäi ojentamatta?

Valitsemani näkökulma taisi vain alkaa nopeasti tuntua teennäiseltä, jopa valheelliselta. Tällä hetkellä uskon, että jos on taipumusta tuskaisuuteen, joutuu sen kanssa tietyllä tapaa tekemään ikuisesti töitä. Epätoivon ääniä joutuu aktiivisesti olemaan kuuntelematta, vaikka ne olisivatkin jo muuttuneet kiltimmiksi ja hiljaisemmiksi. Rakastan elämääni, ja olen hyvin kiitollinen lukuisista siihen kuuluvista asioista. Kuitenkin minusta usein tuntuu siltä, kuin ylläni olisi liian pieni ja kutittava villapaita, jota en saa riisuttua päältäni. Onneksi kirjoittaminen on aina ibuprofeenin lailla tuonut hetken rauhan tuohon ikävään olotilaan. Tämän itsekkään motiivin ajamana aion nyt ikään kuin yrittää uudestaan ja kirjoittaa tässä luvussa aloittamistani aiheista.